Rapurapurallaa

Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...

Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.

Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.

Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.

Näen unta ruuasta....

Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…