Helinä-keiju

Heran turkki kasvaa aika äkkiä holtittoman näköiseksi, se kun on karkeakarvainen. Saan sitä itse pidettyä jonkin verran kuosissa nyppimällä sormin, nyhtämällä trimmausveitsellä ja siistimällä häntää ja tassuja saksin. Nyt meille on muodostunut tavaksi, että kutsun kasvattajan sisaren apuun, kun tarvitaan tehotrimmausta. Jenni parturoi Heran kahdesti vuodessa, kesän korvilla ja joulukuussa.

Ennen trimmausta

Jälkeen....

Joulukuu oli todella lämmin, joten trimmauksesta ei sinänsä seurannut mitään käytännön ongelmaa, vaikka Hera minun silmissäni näytti lähinnä pakastekanalta, niin naku siitä tuli. Mutta hieno. Ettenpä sanoisi jopa hieman tyttömäinen siihen katupoikalookiin verrattuna. Vaikkakin minun täytyy myöntää, että sen enemmän trasselia kuin russelia muistuttava olemus puhuttelee minua.

Joulun 2014 ja 2015 lahjat kasvattajalta

Trimmaus joulun alla hoituu hyvin samalla kertaa, kun kasvattaja käy tuomassa jo perinteeksi muodostuneen jouluterveisensä. Tällä kertaa paketista kuoriutui meille ihana kynttilä, jossa oli Heran kuva (en usko, että raaskin sitä polttaa) ja Heralle punaista vakosamettia oleva pitkäraajainen pehmonalle, jonka sisällä oli vinku. Vastalahjaksi annoin itse tekemäni tontun.

Tällaisen tontun annoin heille lahjaksi

Minun täytyy tunnustaa, että annoin Heralle sen lahjan heti heidän lähdettyään. Selitin tämän siten järkevästi, että koska olisimme jouluaattona reissussa, emme voisi näin ollen antaa sitä juuri oikeana ajankohtana. Tosiasiallinen selitys oli se, että se oli bongannut paketin meidän eteisen pöydältämme, eikä suostunut jättämään sitä hetkeksikään näkyvistä. Sitä paitsi Hera oli aika närkästynyt kaikesta nyhtämisestä, leikkaamisesta ja nyppimisestä (kun pyllykin oli ajeltu koneella) ajattelin lepytellä sitä paketin avulla. Selma parka katsoi vierestä, kun Hera retuutti uutta leluaan tyytyväisenä.

Kuten jo kerroin, olimme poissa joulunpyhät ja koirat olivat hoidossa kotimme lähellä olevassa hoitolassa, Nassu ja Tassu. Kotiin palattuamme oli tuliaisten aika: molemmat koirat saivat pienet vilkkuvalot, jotka kiinnitetään pantaan. Aikaisemmat ovat hävinneet sen siliän tien, koska niiden ripustuslenkki on ollut liian heiveröinen. Näissä uusissa kiinnitin oli järeämpi, joten toivoin niiden todellakin pysyvän tallessa kevääseen. Yllätys oli suuri kun kiinnitin ne kummankin pantaan ja painoin nappia: kellertävänvalkoisen valonpilkahduksen sijaan nämä valot vilkkuvat punaista, vihreää ja sinistä.

Koirapuiston pimeässä näky on aika hellyttävä: pimeässä liikkuu tuikkivat tähdet, kuin Helinä-keijut lentelisivät ympäriinsä.

Joulupukki lahjan jo toi

Heran kasvattajalla on ihana tapa muistaa kasvattejaan perheineen jouluksi. Olin ihan hämmentynyt ensimmäisenä jouluna (2013), kun he ilmoittivat tulevansa käymään tuomaan joululahjan. Muistaakseni minulla ei ollut heille mitään, mikä tuntui nololta, vaikka eihän he mitään vastalahjaa odottaneet. Hera sai pehmolelun, sellaisen leijonapäisen pötkylän, josta lähti vinkuääni sitä puristaessa.

Seuraavana jouluna olin paremmin varautunut: olin neulonut hyvissä ajoin Heran isoäidille Saralle samanlaisen villapaidan, joka Heralla oli. Heran saaman lahjan kanssa ongelmaksi muodostui se, että Selma, joka tuolloin oli 10 kk ikäinen, ei oikein ymmärtänyt, että lahja on todellakin vain Heralle. Ja Hera taas ei ymmärtänyt, että sen vanhempana olisi ehkä pitänyt jakaa lelujaan. Meitä ihmisiä kasvattaja muisti isolla lasipurkillisella sydämenmuotoisia suklaakonvehteja. Lasipurkkia koristi tarra, johon oli tulostettu Heran pentunaama.

Tuona jouluna muistimme myös koiria lahjoin: olin ostanut kaksi tennispalloa, pienen ja ison. Ne olivat koirille tarkoitetut, sillä mikäli niitä puristi kunnolla, niistä pääsi ääni. Toinen taisi kestää muutaman tunnin, toinen pari päivää. Sitten ne oli purtu riekaleiksi ja paloiksi.

Heralla on aina ollut itsepäinen tapa leikkiä tullimiestä. Kun mikä tahansa uusi tavara tai esine ylittää kynnyksemme, on se näytettävä Heralle. Se nuuhkii tavaraa hetken, minkä jälkeen se yrittää omia sen nappaamalla sen suuhunsa koettaen pinkoa karkuun.

Eräänä päivänä Hera istui keittiössä laatikoston luona ja vinkui. Kun piipitystä oli jatkunut vartin, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se halusi. Se tuijotti herkeämättä laatikoita, vilkaisi minuun ja palasi tuijotusasentoon. Mietin kuumeisesti, mitä se oikein halusi, kunnes tajusin: olin aikaisemmin päivällä tullut kaupasta ruokakassit pullollaan. ostosten joukossa oli uusi paistinlasta, jonka olin laittanut laatikkoon.

Avasin laatikon, näytin lastaa Heralle, joka hetken sitä nuuhkittuaan kipitti tyytyväisenä sohvaan. Tehtävä suoritettu, uusi tavara oli hyväksytty.

Joululahjoja ei kuitenkaan voinut näyttää etukäteen, hyvänen aika sentään. Joku järjestys se olla pitää. Kaupasta tultuani kiiruhdin työhuoneeseen, paketoin pallot hätäisesti, kirjoitin kumpaankin pakettikortin, vaikka tunnistin ne koon perusteella, ja piilotin ne kirjahyllyyn. Tai siis en piilottanut, vaan panin ne kirjojen päälle kohtalaisen korkealle.

Meni puoli tuntia, minkä jälkeen ihmettelimme meteliä huoneesta, Hera vinkui ja pomppi kirjahyllyn edessä koettaen päästä kiipeämään hyllytikasta ylemmäs, kaiken kukkuraksi vielä siitä reunasta, jossa sen lahja oli, ei siitä päästä, jonne olin Selman paketin pannut. Onneksi olin ostanut koirien lahjat vain pari päivää ennen aattoa, sillä kukaan ei olisi jaksanut sitä vinkunaa päivääkään pitempään.

Olin kyllä tiennyt, että russelit ovat viisaita, itsepäisiä ja ovelia, mutta tämä oli kyllä enemmän mitä olin ikinä osannut kuvitella…

Urhea sotilas

Heran ensimmäinen uudenvuoden aatto 2013 oli yhtä painajaista. Se tärisi ja oli ihan paniikissa. Kun yritimme saada sen ulos tarpeille, se kiskoi ja tempoi hihnan henkensä hädässä päästäkseen takaisin sisälle eikä suostunut tekemään mitään.

Muutamaa päivää aikaisemmin, kun raketteja oli alettu myydä, jotkut pikkunassikat pamauttivat paukun ihan meidän vieressämme ollessamme kävelyllä. Johtuiko sen pelko tuosta muistosta vai olisiko se joka tapauksessa ollut paukkuarka, mene ja tiedä.

Toinen uusivuosi jännitti, kun nyt meillä oli kaksi koiraa. Selma ei pamauksille korvaansa lotkauttanut, mutta Hera tärisi ja oli levoton. Se haki turvaa meistä ja kiipeili syliin, kaivautui kainaloon.

Jouluaattona 2014 oli sentään  lunta

Mitkään paukahdukset eivät ole Heran mieleen. Jos jossain paukahtaa pakoputki, se kyyristyy kuin sillä olisi hengenhätä ja alkaa täristä. Ukkonenkin saa sen levottomaksi, joskaan ei niin pahasti kuin kaikki pamaukset.

Tämän vuoksi emme olleet suunnitelleet mitään erityistä ohjelmaa eilisillaksi, sillä emme voisi jättää koiria yksin. Välipäivinä oli jo paukahdellut silloin tällöin, ja Hera oli selkeästi pelokas, minkä vuoksi aloin etsiä edes jotain lievennystä. netistä löysin ohjeen, jossa näytettiin, kuinka koiran ympärille voi sitoa liinan tai minkä tahansa kaistaleen. Tämän sanottiin rauhottavan koiraa.

No, tuumasta toimeen. Kaivoin kaapista vanhan ideaalisiteen, jonka sitten kiedoin ohjeen mukaan kuin pintelin Heran ympärille ja viimeistelin kiinnityksen isolla hakaneulalla. Se näytti haavoittuneelta sotilaalta beigenvärisine kääreineen.

Ihme ja kumma: iltakuudelta alkanut räiskintä näytti vaikuttavan Heraan vain vähän. Kyllä se haki turvaa ensimmäiset kuultuaan, mutta tämän jälkeen se rauhoittui ja pystyi jopa nukkumaan. Ulos se ei kyllä halunnut eikä siellä suostunut mitään toimittamaan, mutta sisällä se oli kutakuinkin levollinen.

Pahimman paukutuksen ajan panimme telkkaria kovemmalle ja leikitimme Heraa, jolloin se unohti keskittyä pelkäämiseen.