Hajuaistihan on
tunnetusti se koiran paras aisti kuulon ohella. Välillä kyllä tuntuu, että
kuulo on kytkettävissä torkku-asentoon tai jopa täysin pois päältä. Hajuaisti taas
kumoaa kuulon, sillä kun jokin vastustamaton haju leijailee vastaan, lentävät
korvat roskikseen. Siinä sitä sitten huutaa pää punaisena, kun koira pinkoo
jostain nappaamansa ihanan rusakonhajun innoittamana pitkin peltoa.
Toisaalta on
mielenkiintoista, että vaikka koiralla on ihmiseen verrattuna satakertainen
määrä hajusoluja, on sen työnnettävä nokkansa jokaisen paskakasaan, vaikka
kasasta ihmisen nenään metrien päähän leijaileva lemu saisi isonkin miehen
kyyneliin.
Selityksenä tähän
on se, että koira ei miellä hajua pahaksi tai hyväksi, haju on haju, joko
mielenkiintoinen, vähemmän mielenkiintoinen tai täysin vastustamaton, kuten
kaikki ne kummalliset raadonhajut ja myyränkuset, joihin Heran on itseään
hinkattava ulkona ollessamme.
Toissa kesänä
mökille tullessamme päästimme tapamme mukaan koirat autosta ja aloimme
tyhjentää autoa mökkivermeistä. Yleensä mökin nurkalle saavuttuamme koirat
tunkevat ohitse ja odottavat innokkaina oven aukeamista, mikä on hankala
toimitus, kun kantamukset kädessä yrittää hapuilla avainta ja tunkea koirien
ohi päästäkseen ovelle. Tällä kertaa kumpikin jatkoi pinkomistaan rantaan. Hera
piti meteliä, haukahteli ja urahteli, joten jätimme kassit ja pussit oven
ulkopuolelle ja menimme katsomaan, mitä ihmettä se siellä rannassa riekkui.
 |
| Hera keskeytti tämän veijarin uimatunnin |
Hera tanssahteli
ympyrää, teki valehyökkäyksiä jotakin kohti häntä terhakkaasti pulloharjan
näköisenä. Lähemmäksi päästyämme näimme, kuinka Hera oli onnistunut saartamaan
kolme minkinpoikasta eroon emostaan. Niiden emo, pelätty peto, tarkkaili
tilannetta muutaman metrin päästä, naapurin laiturin alta. Se oli saanut
kannettua yhden poikasen turvaan.
Hera oli täysin
villiintynyt uskomattomasta saaliistaan, eikä tahtonut antaa itseään kiinni,
joten minun ei auttanut kuin nostaa yksi pikkuminkki syliini, houkutuslinnuksi.
Hera loikki jalkojani vasten, jolloin saimme sen kiinni. Kiikutimme koirat
äkkiä mökkiin ja eikä aikaakaan, kun minkkiemo oli kuljettanut poikasensa
turvaan.
Taloksi
asettuessamme ihmettelin ärhäkkää tuoksua, joka mökissä leijaili. Yritin
paikallistaa ja tunnistaa hajun siinä onnistumatta. Se muistutti jotain
kemikaalia, epäonnistuneen wunderbaumin ja jonkin kyllästysaineen sekoitusta
ryyditettynä jollakin voimakkaan pistävällä. Vähitellen saimme hajun alkuperän
haarukoitua, kun kävelin sohvassa nukkuvan Heran ohi.
Minkki oli ilmeisesti
ainoana puolustuskeinonaan tyhjentänyt anaalirauhasensa ruiskaisemalla myskinsä
Heran turkkiin. Loppuillan ahkerasta tuulettamisesta huolimatta haju lähti
koirasta vasta kolmantena päivänä.
ps. Vaikka
tiesimme, että minkki on ei-toivottu tulokas ja niiden kantaa tulisi karsia,
emme hennonneet kuitenkaan päästää pikkuisia päiviltä, vaikka varmaan niin
olisi pitänyt tehdä. Koskaan aikaisemmin emme olleet nähneet niitä rannassamme,
emmekä tämän jälkeen, vaikka tiesimme niiden majailevan jossain lähitienoilla.
